Painotyö, runo ja kakku

Saturuno keijujen

Satulampi takana linnankartanon,

siellä uimassa keijukaisneitonen on.

Kimaltelee siipensä sateenkaaren väreissä,

on silmänsä sädehtivät kaksi tähteä.

Kohta sipsuttaa violetissa tyllimekossaan

taikatanssitossuissa pilveltä pilvelle hyppelemään.

Sadepisaroiden mukana alas leijailee,

kun pilvet taivaalta hälvenee.

Kutsuu luoksensa yksisarvisen,

ratsun vain saduissa todellisen.

Keijumaailmassa ei öitä eikä iltoja,

ratsukko ratsastaa kohti auringonnousuja.

Yhden tähden on noutanut kartanoon,

tuonut auringonvalon linnaan kolkkoon.

Tuo säihkeen silmiin keijusen,

tuo suloinen välkehtivä jalokivitähtönen.

Turvissa labyrinttikukkamuurien piilossa peitossa 

puutarhan vihreyden on keijulinna unelmien.

Ken sinne eksyykään, se vangiksi satujen jää.

Siellä kaikki sadut on, satukirjasto loppumaton.

Kun koskettaa satukirjan sivua,

voi satusankarit tavata, satuportitkin avata.

Kulkea läpi lumoavia satumaailmoja,

astella ajatusten aavoja avaruuksia.

Kuka tapaa keijukaisneitosen,

joka yhteen valonsäteeseen piiloutuen

lymyilee loukkoja pimeyden 

aina tavoittaakseen auringonkimalluksen?

Siipensä jaksaisko kaamoksessa kimaltaakaan,

kun pimeyteen öiseen peittyy maa.

- Ei, ei, sanoo keijunen, ilosta valon elän joka hetkisen,

niinkuin aukeava kukannuppunen!

Melodioissa satusävelten soittimien

siellä kuulla voi laulua keijuneitosen.

Taivaanrannoissa auringon ja pilvien piirtämissä,

nähdä satuja keijusiipien heijastuksissa.

Hah hah haa, kuka noin nauraa,

Ny yh yyh, kuka noin itkee?

Eikö jokainen, jolla tunteet on,

tahdo kokea kyyneleitä ilon ja myötätunnon?

Keijuvanhemmat lapsosiaan opastaa,

mitä on valonsäteitä heijastaa.

Satulampikin välkehtii, yksisarvinen hirnahtaa,

satumaa ei uinu milloinkaan, vaikka elää se ikiunissaan.